Digin märät korvantaustat
Lähetetty: Touko 12, 2004 19 : 53
Tämä teksti on ollut sivuillani jo kaksi vuotta, olen sillointällöin päivittänyt sitä ja tässä 7.5.04 tapahtumien jälkeinen päivitys.
Opetin taas kaksi päivää kuvaavia toimittajia TAIK:in täydennyskoulutuksessa ja kaikki alla mainitut ongelmat näkyivät selkeästi jokaisen kymmenen opiskelijan harjoituksissa ja puheissa.
Hurjinta oli, että monet kaipasivat takaisin filkkajärkkäreitään, vaikka kaikille olikin selvää, että materiaalin saaminen nopeasti ja halvalla taittoasemiin on merkittävä etu menneeseen aikaan verrattuna.
( mainittakoon vielä että kameralaukussani on D100 ja F4 rungot, jälkimmäinen vain pelastusrenkaana)
--------------------------
Digitaalikameroiden tulo harrastajamarkkinoille ja
väliportaan ammattilaisille ( kuvaavat toimittajat paikallislehdissä) on heikentänyt valokuvailmaisua ja tulee tulevaisuudessa luomaan jyrkän eron kuvaa kuvana ja kuvaa välineen ehdoilla tekevien välille.
1.) Osan digitaalikameroita laukaisuviive rajoittaa kuvaamista edelleen. Consumer ja Prosumer digien laukaisuviive, pienikin,-estää kameran käytön sillä hetkellä, kun kuvaaja puristaa laukaisijaa ja odottaa kameran laukeava heti. Kamera ei laukea kuvaajan päättämällä hetkellä, vaan vasta useiden parametrien päätettyä, että kamera voi laueta.
Liikkeen kuvaaminen aktiivisesti tulee vaikeaksi. Ihmisen haastattelun aikana tekemiin eleisiin ja ilmeisiin reagoiminen tulee lähes mahdottomaksi. Tilanteisiin reagoiva reportaasikuvaus jää pois tai muuttuu kameran ehdoilla tapahtuvaksi.
Tämän seurauksena esim paikallislehtien toimittajat alkavat välttää tilanteita, joissa kameran laukeamattomuus on turhauttavaa ja kuvien sisältö alkaa muuttua staattiseksi..kuvista tulee kameran rajoiteen takia ns. reprokuvia
2.) Valokuvauksen tärkein ilmaisukeino on aika- ja aukkojanalla tapahtuva ilmaisun äärimmäistäminen. Luova kuvaaja ei liiku aukkosarjan keskiosassa, vaan käyttää omia visuaalisia ambitioitaan korostaakseen janan kumpaakin ääripäätä eli äärimmäistää.
Kuvaaja voi siis perinteisellä kameralla kääntää aikakiekon toiseen laitaan ja himmentimen toiseen miltei automaattisesti -kun haluaa esim ultrakapean terävyysalueen.
Näin ei voi toimia kuluttajadigissä.
Kuluttajadigien ongelma on, että säädöt on haudattu valikoiden syvyyksiin ja luova kuvaaminen poistuu hitaasti alkuvaiheen innostuksen hävittyä-- harva kotitarvekuvaaja hakee valikoista manuaalisäätöjä.
Kun kamera päättää kuvien visuaalisen ilmeen- näyttävät kaikki digikuvat samalta.Johtuen kennon pienuudesta on kamera hyvin syväterävä suurillakin aukoilla, eikä asialle voi mitään.
3. Digipokkari on riittävän tarkka esim. 5-6 palstan tai A4-A3 värikopioihin, jos tarkkuudella tarkoitetaan kuva-alkioiden määrää ( resoluutiot). Sävyala on kuitenkin se todellinen ongelma, joka rajoittaa kuvien vakavampaa käyttöä. Valkoinen palaa puhki, leikkautuu, eikä siitä ole juuri mitään pelastettavissa, kuten taitava skannaaja pystyi pelastamaan negasta. Digitaalinen tiedosto ja sen valotuserehdyssherkkyys on jossainmäärin verrattavissa diaan. Vaikka kohinaa mustassa voidaan pelastaa esim lab:n lightness kanavalla blurraamalla, on tosiasia,-- että erittäin harva perusamatööri osaa Photoshoppia. Kannattaa käydä digien suurkopiolinjalla katsomassa, ---vaikka oma materiaali olisi kunnossa,-- on monien amatöörien kuva-aineisto huonompaa kuin nega-aikana.
Suuri osa amatööreistä kuvaa kädet suorina lcd näytöltä tähdäten, kamera tärähtää paljon helpommin kun ergonomia ei ole kunnossa. Saamiani tietoja n. 70% kokonaismäärästä tärähtäneistä ns. kymppikuvista ei voi pitää liioitteluna
4. Digipokkareiden optiikoiden rajoittunuisuus johtaa siihen, että kuvien visuaalinen ilmaisu harrastajan käsissä menettää sen joka halvalla saattin aikaan kinaripuolella. Riittävän pitkä telen tai erityisesti riittävän laajan optiikan näennäinen kuvan puristuminen tai laajeneminen puutttuuu nyt kokonaan.
Telen tarkoitushan ei ole tuoda Alppeja lähemmäksi vaan mahdollistaa edessä olevasta tilanteesta kuvien palastelun eli leikkaamisen ja laajakulma mahdollistaa -ei vain sisätiloissa kuvaamisen- vaan enenkaikkea riittävän lähelle menemisen illuusion.
Digikuvan erottaa ilmaisusta nopeasti, terävyyttä riittää “linssistä Tallinaan” ja tarinan kerronta kapealla terävyysalueella ei oikein onnistu ilman täyskokokennokameroita.
5. On olemassa kameroita, joissa on lisäsalamakenkä, mutta suurin osa halvemmista digeistä valaisee suoraan edestä laukeavalla pienellä “punasilmäaktivaattorilla.”
Oleellista on että valo on se, jolla kuva tehdään. Kamerassa kiinniolevalla mutta --välähdyspää käännettävissä olevalla salamalla saa jo aikaan esim kasvoihin monipuolisen valon.
Digeillä otetu salamakuvat erottuvat, kun suora salama tuhoaa kolmiulotteisuuden ja tuottaa nenässä ja otsassa palavat rasvaläikät ja ylivalotus tuottaa alueita , joissa ei kertakaikkiaan (toisin kuin useimmiten negalla) ole mitään informaatiota.
Olemme tilanteessa, jossa esim paikallislehdet täyttyvät aika kamalista pönöttävistä kaksisävyisistä äijänpäistä.
Monelle kuvaajalle tärkeä B puuttuu usein tai on viiden sekunnin luokkaa, eli kamera karsii pois esim luovan valomaalauksen ym.ym.
6. Arkistointi on ongelma vasta kun on kulunut 20-30 vuotta ensimmäisistä digiamatöörikuvista. Nyt ihmiset karsivat mielenkiintoista aineistoa pois tiedostoistaan, kovalevyt leikkaavat kiinni ja CD:t täyttyvät mutta niiden tiedostot voidaan menettää.
Kenellä on enää ns. lerppuasemaa? Jos löydät mielenkiintoisia tekstidokumenttejä ao medialla, millä ne luet. Tekniikan kehityksen kiihtymisen kautta voidaan tulla tilanteeseen, jossa emme löydä riittävän vanhoja laitteita saadaksemme alkuaikojen CD tiedostot auki, puhumattakaan siitä, että ne saattavat olla lukukelvottomia.
Lopuksi....suurin ongelma on kuitenkin kuvaamisen näennäinen helppous. Se tuntuu tuottavan voimattomia kuvia nyt. Miten jatkossa, en tiedä. Mutta minä kuvaan D100:lla ja nautin tekniikan kehityksestä, vaikka tiedostankin kirjoittamani ongelmat.
( ps. tätä kirjoitettaessa on ilmestynyt Epsonilta Leica bajonettia käyttävä perinteiseen mittaetsimeen perustuva 6mp digi, jonka säädöt ovat analogiset, jipppiiiiii)
Opetin taas kaksi päivää kuvaavia toimittajia TAIK:in täydennyskoulutuksessa ja kaikki alla mainitut ongelmat näkyivät selkeästi jokaisen kymmenen opiskelijan harjoituksissa ja puheissa.
Hurjinta oli, että monet kaipasivat takaisin filkkajärkkäreitään, vaikka kaikille olikin selvää, että materiaalin saaminen nopeasti ja halvalla taittoasemiin on merkittävä etu menneeseen aikaan verrattuna.
( mainittakoon vielä että kameralaukussani on D100 ja F4 rungot, jälkimmäinen vain pelastusrenkaana)
--------------------------
Digitaalikameroiden tulo harrastajamarkkinoille ja
väliportaan ammattilaisille ( kuvaavat toimittajat paikallislehdissä) on heikentänyt valokuvailmaisua ja tulee tulevaisuudessa luomaan jyrkän eron kuvaa kuvana ja kuvaa välineen ehdoilla tekevien välille.
1.) Osan digitaalikameroita laukaisuviive rajoittaa kuvaamista edelleen. Consumer ja Prosumer digien laukaisuviive, pienikin,-estää kameran käytön sillä hetkellä, kun kuvaaja puristaa laukaisijaa ja odottaa kameran laukeava heti. Kamera ei laukea kuvaajan päättämällä hetkellä, vaan vasta useiden parametrien päätettyä, että kamera voi laueta.
Liikkeen kuvaaminen aktiivisesti tulee vaikeaksi. Ihmisen haastattelun aikana tekemiin eleisiin ja ilmeisiin reagoiminen tulee lähes mahdottomaksi. Tilanteisiin reagoiva reportaasikuvaus jää pois tai muuttuu kameran ehdoilla tapahtuvaksi.
Tämän seurauksena esim paikallislehtien toimittajat alkavat välttää tilanteita, joissa kameran laukeamattomuus on turhauttavaa ja kuvien sisältö alkaa muuttua staattiseksi..kuvista tulee kameran rajoiteen takia ns. reprokuvia
2.) Valokuvauksen tärkein ilmaisukeino on aika- ja aukkojanalla tapahtuva ilmaisun äärimmäistäminen. Luova kuvaaja ei liiku aukkosarjan keskiosassa, vaan käyttää omia visuaalisia ambitioitaan korostaakseen janan kumpaakin ääripäätä eli äärimmäistää.
Kuvaaja voi siis perinteisellä kameralla kääntää aikakiekon toiseen laitaan ja himmentimen toiseen miltei automaattisesti -kun haluaa esim ultrakapean terävyysalueen.
Näin ei voi toimia kuluttajadigissä.
Kuluttajadigien ongelma on, että säädöt on haudattu valikoiden syvyyksiin ja luova kuvaaminen poistuu hitaasti alkuvaiheen innostuksen hävittyä-- harva kotitarvekuvaaja hakee valikoista manuaalisäätöjä.
Kun kamera päättää kuvien visuaalisen ilmeen- näyttävät kaikki digikuvat samalta.Johtuen kennon pienuudesta on kamera hyvin syväterävä suurillakin aukoilla, eikä asialle voi mitään.
3. Digipokkari on riittävän tarkka esim. 5-6 palstan tai A4-A3 värikopioihin, jos tarkkuudella tarkoitetaan kuva-alkioiden määrää ( resoluutiot). Sävyala on kuitenkin se todellinen ongelma, joka rajoittaa kuvien vakavampaa käyttöä. Valkoinen palaa puhki, leikkautuu, eikä siitä ole juuri mitään pelastettavissa, kuten taitava skannaaja pystyi pelastamaan negasta. Digitaalinen tiedosto ja sen valotuserehdyssherkkyys on jossainmäärin verrattavissa diaan. Vaikka kohinaa mustassa voidaan pelastaa esim lab:n lightness kanavalla blurraamalla, on tosiasia,-- että erittäin harva perusamatööri osaa Photoshoppia. Kannattaa käydä digien suurkopiolinjalla katsomassa, ---vaikka oma materiaali olisi kunnossa,-- on monien amatöörien kuva-aineisto huonompaa kuin nega-aikana.
Suuri osa amatööreistä kuvaa kädet suorina lcd näytöltä tähdäten, kamera tärähtää paljon helpommin kun ergonomia ei ole kunnossa. Saamiani tietoja n. 70% kokonaismäärästä tärähtäneistä ns. kymppikuvista ei voi pitää liioitteluna
4. Digipokkareiden optiikoiden rajoittunuisuus johtaa siihen, että kuvien visuaalinen ilmaisu harrastajan käsissä menettää sen joka halvalla saattin aikaan kinaripuolella. Riittävän pitkä telen tai erityisesti riittävän laajan optiikan näennäinen kuvan puristuminen tai laajeneminen puutttuuu nyt kokonaan.
Telen tarkoitushan ei ole tuoda Alppeja lähemmäksi vaan mahdollistaa edessä olevasta tilanteesta kuvien palastelun eli leikkaamisen ja laajakulma mahdollistaa -ei vain sisätiloissa kuvaamisen- vaan enenkaikkea riittävän lähelle menemisen illuusion.
Digikuvan erottaa ilmaisusta nopeasti, terävyyttä riittää “linssistä Tallinaan” ja tarinan kerronta kapealla terävyysalueella ei oikein onnistu ilman täyskokokennokameroita.
5. On olemassa kameroita, joissa on lisäsalamakenkä, mutta suurin osa halvemmista digeistä valaisee suoraan edestä laukeavalla pienellä “punasilmäaktivaattorilla.”
Oleellista on että valo on se, jolla kuva tehdään. Kamerassa kiinniolevalla mutta --välähdyspää käännettävissä olevalla salamalla saa jo aikaan esim kasvoihin monipuolisen valon.
Digeillä otetu salamakuvat erottuvat, kun suora salama tuhoaa kolmiulotteisuuden ja tuottaa nenässä ja otsassa palavat rasvaläikät ja ylivalotus tuottaa alueita , joissa ei kertakaikkiaan (toisin kuin useimmiten negalla) ole mitään informaatiota.
Olemme tilanteessa, jossa esim paikallislehdet täyttyvät aika kamalista pönöttävistä kaksisävyisistä äijänpäistä.
Monelle kuvaajalle tärkeä B puuttuu usein tai on viiden sekunnin luokkaa, eli kamera karsii pois esim luovan valomaalauksen ym.ym.
6. Arkistointi on ongelma vasta kun on kulunut 20-30 vuotta ensimmäisistä digiamatöörikuvista. Nyt ihmiset karsivat mielenkiintoista aineistoa pois tiedostoistaan, kovalevyt leikkaavat kiinni ja CD:t täyttyvät mutta niiden tiedostot voidaan menettää.
Kenellä on enää ns. lerppuasemaa? Jos löydät mielenkiintoisia tekstidokumenttejä ao medialla, millä ne luet. Tekniikan kehityksen kiihtymisen kautta voidaan tulla tilanteeseen, jossa emme löydä riittävän vanhoja laitteita saadaksemme alkuaikojen CD tiedostot auki, puhumattakaan siitä, että ne saattavat olla lukukelvottomia.
Lopuksi....suurin ongelma on kuitenkin kuvaamisen näennäinen helppous. Se tuntuu tuottavan voimattomia kuvia nyt. Miten jatkossa, en tiedä. Mutta minä kuvaan D100:lla ja nautin tekniikan kehityksestä, vaikka tiedostankin kirjoittamani ongelmat.
( ps. tätä kirjoitettaessa on ilmestynyt Epsonilta Leica bajonettia käyttävä perinteiseen mittaetsimeen perustuva 6mp digi, jonka säädöt ovat analogiset, jipppiiiiii)